17.2.2014

Hermoromahdus

Tuli ensimmäinen kunnon romahdus tänään. Ei siis lipsahdus, vaan ihan puhtaasti henkinen romahdus. Ruokaohjelmaahan mulla ei vielä ole, ja poikaystävä on puhellut siihen malliin, että ei se mulle sitä teekään, mutta että tässä kun on enää reippaat kaksi kuukautta vappuun niin pitäis alkaa kiristämään vähän ruokavaliota ja treeniä. Tänään sitten kaikki turhautuminen ja epäusko omaan onnistumiseen purkautui. Onneksi oli tuo parempi puolisko kuitenkin siinä vieressä ja kesti mun itkukohtaukset ja lopulta sai kuin saikin rohkaistua mua ja paransi vähän mun uskoa tähän hommaan.

Näytin varmaan tältä, jos tohon lisäis turvonneet&punaiset silmät. Poikaystävä vakuutti, että näytin kauniilta koko purkauksen ajan...


Niinkuin tämän blogin ekoista postauksista näkyy, tää ei ole eka kerta kun yritän jotain tehdä mun pömppämahan kadottamiseksi. Poikaystävä sanoikin aika osuvasti, "sä kyllästyt niin helposti". Oon jo niin monta kertaa epäonnistunut näissä yrityksissä, että mulla ei oo kovinkaan hyvä usko omaan itseeni tällaisten asioiden suhteen... Ja ainainen epäonnistuminen hävettää. Ei oo kovin montaa asiaa, jotka aiheuttais samanlaisen häpeän ja nolouden tunteen kuin se, että kuukauden päivät egoilee, kuinka sitten vappuna oon niin timmi ja tikki, mutta sitten H-hetkenä onkin ihan sama löysä pulla ja joutuu kohtaamaan muiden katseet, (ainakin kuvittelee) joutuvansa arvostelluksi ja naurunalaiseksi.

Tänään sain kovasti vakuutteluja, että kehitystä on tapahtunut. Olenhan mä itsekin nähnyt, että oon tosta vuodesta 2012 jonkin verran senttejä saanut pois, mutta se olikin kaksi vuotta sitten, enkä tiedä missä vaiheessa ne on lähteneet. Salilla tuloksia oon kyllä saanut, mutta ne eivät ole tavoitteena niin vahvasti kuin litteä vatsa. Poikaystävän sanoihin uskallan nyt ehkä luottaa, kaipa tässä sitten jotain on oikeestikin saatu aikaan. :)

Mutkia matkaan luo se, että mulla on tässä asiassa heikon itseluottamuksen (pääosin siis epäusko omaan onnistumiseen ja itsekuriin) lisäksi vaikea uskoa muiden "ootpas sä taas laihtunut"-kommentteja. Niitä saan joka kerta kun käyn Helsingissä, eli siis noin kerran kuussa. Oon kuullut niitä vuodesta 2009, eli tällä hetkellä - jos olis uskominen noita - mun pitäisi olla aikamoinen riuku.
Ja se, että kun muut sen tekee - se näyttää niin helvetin helpolta. SE  EI VITTU OLE. Paitsi että mulla sen kuuluis olla kaikista helpointa, kun oon omenavartaloinen eli kaikki läski on vatsassa eikä reisissä. Joo, oon niin samaa mieltä.



Toivottavasti kukaan ei enää ikinä sano mulle, että mun, kaikista ihmisistä, olis helpointa laihduttaa.


Nyt kun oon saanut kaiken negatiivisuuden ulos mun systeemistä, sovittiin poikaystävän kanssa, että kokeillaan tällä viikolla (lukuunottamatta torstaita ja lauantaita, kun juhlistan mun synttäreitä) lisätä aerobista ja ottaa treenin jälkeinen hiilaritankkaus pois. Ensi viikolla katotaan fiiliksiä uudestaan ja päätetään sitten jatkosta. Laitoin poikkiksen myös lupaamaan, että rohkaisee mua ja tarvittaessa myös rähjää (mikäli tarpeen), jos saan uuden henkisen romahduksen. Ilman sitä olisin meinaan tänään lopettanut tämän projektin. Eiköhän tästä saa taas vähän puhtia tähän viikkoon ja uskalleta jo hieman hymyillä! :)

1 kommentti:

  1. Hei!
    Ihana blogi sinulla! Ymmärrän toki että sinulla että menee hermot mutta poikaystäväsi haluaa koko ajan auttaa ja tietysti neuvoo sinua projekteissa. Jos haluat saada itsellesi vatsalihaksen näkyviin, niin siinä täytyy olla kärsivällisyyttä ja aikaa saada tuloksen.

    VastaaPoista